Kävin muutama viikko sitten konsertissa Olarin kirkossa. Urkuyö ja Aaria -festivaalilla oli Eino Leinon runoon sävelletyn Hymyilevä Apollo -teoksen kantaesitys. Kuulin aiemmin radiossa oopperalaulaja Aarne Pelkosen haastattelun ja yhden kappaleen tuoreelta levyltä. Yllätyin sen positiivisesta sävystä - itselleni Leino on merkinnyt enemmän kaihoa ja melankoliaa.
Menin konserttiin avoimin mielin ja uteliaana. Minulle musiikki on aina merkinnyt enemmän kuin laulujen sanat - musiikki välittää tunteita ilman selittelyjä. Musiikillinen kotini on pikemminkin rytmimusiikissa - opiskelin nuorempana pianonsoittoa pop-jazz opistossa - kunnes myöhemmin musikaalit ja klassinen laulu veivät mukanaan.
Iiro Rantalan säveltämä ja Aarne Pelkosen laulama Hymyilevä Apollo oli mielenkiintoinen crossover. Sen musiikki oli kuvailevaa ja Pelkosen eläytyminen oli kuin metodinäyttelijällä: hän ei vain laulanut Leinoa, vaan hetkeksi muuttui häneksi. Salissa oli taianomainen ilmapiiri. Ääni resonoi myös kuulijoiden kehossa.
Runot eivät koskaan ole oikein olleet minun juttuni, joten Hymyilevä Apollo ei ollut minulle tuttu. Esityksessä se oli muokattu hieman uuteen kuosiin, laulettavaan ja dramatisoituun muotoon, jossa kehyskertomus yhdisti runon Eino Leinon elämään. Se herätti kiinnostuksen Leinoon ihmisenä, hänen tarinaansa.
Hieman surullista, että kansallisrunoilijamme julkinen kuva kaventuu helposti boheemiin taiteilijamyyttiin. Entä jos näkisimme hänet verbaalisesti lahjakkaana idealistina, joka yritti sanoittaa kansakunnan tuntoja ja vaikuttaa suureen yleisöön - ihmisenä, joka oli moniulotteinen ja ristiriitainen, uutta luova, mistä kaikki eivät pitäneet? Ehkä hän oli aikansa influensseri, joka taisteli sen ajan rakenteita vastaan, kunnes kyynistyi.
Leinon tekstien teemoissa yhtyy perisuomalainen kaiho, melankolia ja luontoyhteys. Mutta tässä tekstissä ja sävellyksessä korostuu ennen kaikkea toivo ja optimismi. Sellaista me Suomessa tarvitsemme. Se on yhtä lailla tarpeellinen osa suomalaista identiteettiä.
Idealisteja me tarvitsemme. Emme kyynisyyttä. Emme vastakkainasettelua. Emme työn alle uupumista. Kulttuuri-identiteetti ei vahvistu vastakkainasettelusta. Se vahvistuu elävästä suhteesta omaan kieleen, historiaan, taiteeseen ja toisiin ihmisiin.
Hymyilevän Apollon viesti on suvaitsevaisuutta ja elämänmyönteisyyttä, auringonpaistetta.
Levytys on hyvä, mutta live-esitys oli erityisen vaikuttava. Se johdatti pohtimaan omaa suhdetta suomalaisuuteen, suomen kieleen ja kulttuuri-identiteettiin.
Linkki teoksen esittelyyn: Hymyilevä Apollo
#kulttuuri #identiteetti #musiikki #suomalaisuus #EinoLeino